Täällä ei ole enää mitään nähtävää; menkää tuonne: http://kansatieteilijandesktopilta.wordpress.com/

Tupakkalaki on tiukentumassa ja vapaa röyhyttely ravintoloissa päättymässä. Asia on kaksipiippuinen: tupakoinnin vähentäminen on tietysti kannatettavaa, mutta samalla ravintolakulttuuri muuttuu huomattavasti kapakoiden atmosfääriin olennaisesti kuuluvan tupakansavun hävitessä suoraan tupakkakopin tuulettimeen. Tästä syystä Suomeen tulisikin perustaa erikseen määriteltäviä alueita, joilla sijaitsevien ravintoloiden ei tarvitsisi noudattaa tupakoinnin rajoittamiseen tähtääviä määräyksia seuraavilla ehdoilla: a) kansallisesti merkittävän perinteisen baarikulttuurin säilyminen ja b) matkailullinen potentiaali.

Helsingissä tupakkalaista vapaaksi alueeksi voisi valita Helsinginkadun, Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun väliin rajautuvan Harjun kaupunginosaan, jossa sijaitsevien noin 25 kapakan toimintaan uusi laki vaikuttaisi merkittävästi.

Poikkeamalla turvattaisiin näiden ravintoloiden hyväksi havaittu tupakointikulttuuri sekä todennäköisesti edistettäisiin samalla ravintoloiden muidenkin antikvaarisesti merkittävinä pidettävien piirteiden säilymistä. Tupakkalaittomuuden mahdollistama erityisasema näkyisi ravintoloiden asiakaskunnan laadun ja määrän sekä horisontaalisena että vertikaalisena kasvamisena ja mahdollisesti vaikuttaisi koko alueen arvostuksen lisääntymisen sekä johtaisi todennäköisesti uusien vastaavanlaisten yritysten perustamiseen.

Tilanteessa, jossa vapaa tupakointi ravintoloissa alkaa olla harvinaista Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa, tupakkalaiton alue toimisi matkailullisena vetovoimatekijänä, joka houkuttelisi tupakkakulttuurista sekä vapaamielisestä ilmapiiristä kiinnostuneita matkailijoita ulkomailta saakka. Harkinnanvarainen vapautus tupakkalaista osoittaisi myös suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan moniarvoisuutta ja rohkeutta; harkittu särö tehokkaan innovaatioyhteiskunnan lainsäädännössä olisi symboli luovasta, valtavirran vastaisesta ajattelusta. /ts

Kuten "luovaa luokkaa" käsittelevissä tutkimuksissa on havaittu, ajallisesti monikerroksinen ja kulttuurihistoriallisia arvoja omaava ympäristö on yksi tekijä, mikä vaikuttaa asuinpaikan valintaan tai jopa yrityksen sijoittumiseen.

Sama näkyy kiinteistönvälittäjien mainonnassa. Uusiakin asuntoja pyritään myymään alueen historialla: esimerkiksi tämän aamun Hesarissa Arabianrannan asuntojen kerrotaan sijaitsevan "suomalaisen muotoilun ja taiteen lähteillä" (Alfred A. Palmberg) tai että "Posliinitehtaan takapiha on muutettu luovan luokan kodiksi. Juuri nyt sinne haluavat kaikki" (Skanska), Vanhankaupunginkoskea mainostetaan kertomalla, että "Helsinki syntyi 1550 Vantaanjokisuulle, joka oli vilkas kauppapaikka" sekä kehotetaan rakastumaan "Patruunan muuntamoromantiikkaan" (YIT koti).

Asunnon ostajan päätettäväksi jää, paljonko hän muuntamoromantiikasta haluaa maksaa; vasta urbanisoituneessa maassamme pienetkin jäänteet menneisyydestä riittävät historiallisen kertomuksen luomiseen.

Virallisemmin argumentoitiin samaisilla asuntosivuilla julkaistussa Nurmijärven kunnan asuntoilmoituksessa, jossa myytiin Rajamäen tehtaiden entisen henkilökunnan sinänsä vaatimattoman näköisiä asuntoja, joiden mainittiin sijaitsevan "valtakunnallisesti arvokkaassa kulttuurihistoriallisessa ympäristössä" (Rajamäen tehdasyhdyskunta Rakennettu kulttuuriympäristö 1993 -luettelossa, MV/YM).

Pienen selvityksen arvoinen asia olisi, millä tavalla suojelutavoitteet vaikuttavat esimerkiksi 1960-lähiöiden statukseen ja hintatasoon.

Ja laitetaan vielä pari tuoretta kulttuuriperinnön taloudellisiin vaikutuksiin pureutuvaa hanketta:
Kulttuurin kansantaloudellisten vaikutusten mittaamiseksi luotava kansantalouden tilinpitoon kytkeytyvä kulttuurin satelliitti, OPM 13.12.2006 sekä
Museums are key to Britain's success as a creative economy says independent report, MLA 13.12.2006 /ts

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla kirjoitettiin sunnuntaina (Esa Mäkinen: Jatkuvasta muutoksesta tuli toimiston arkea) erilaisista toimistotilaratkaisuista, joissa kuvastuu työnteon muutokset ja trendit. Kansatieteen tutkimuskohteisiin kuuluu työskentelyolosuhteet ja työkalut, mutten oikeastaan tiedä, kuinka paljon nykyajan toimistotiloja on tutkittu tieteenalamme näkökulmasta. Herkullisia teemoja  kyllä löytyisi.

Työhuoneen sisustuksessa näkyy esimerkiksi työsuhteen pituus ja laatu: pätkätyöläisen tarkoituksenmukaisesti kalustettu ja vähäisesti koristeltu työhuone kuvastaa keskeneräisyyttä ja epävarmuutta siinä kun vakituisessa työsuhteessa olevan työtiloissa jatkuvuus näkyy kirjahyllyssä vuosiluvuin merkityin mapein ja sekä vuosien mittaan kartutetuin käsikirjastoin. Huonetta on sisustettu ajatuksella tauluin, huonekasvein, jopa matoin. Suuri ja hyvässä paikassa konttoria sijaitseva työhuone voi myös olla statussymboli.

Avokonttori on luonteeltaan demokraattisempi, joskin sen luoma mielikuva tehokkuudesta ja läpinäkyvyydestä lienee osittain pelkkää mielikuvaa. Tosiasia on kuitenkin, että yhä harvempaan uuteen toimitilaan rakennetaan omia työhuoneita. Erilaisten ratkaisujen eduista ja haitoista keskustellaan yhä vaan, vertailevaa tutkimusta pääsevät tekemään ainakin Opetushallituksessa - yhdessä Suomen komeimmista virastotaloista - työskentelevät, jotka talon peruskorjauksen jälkeen pääsevät avokonttoriin (HS: 20.12.2006: Helsingin rumin talo korjataan kaunottareksi).

Hauskoja välähdyksiä konttorisustamisen historiasta voi katsoa Martelan 60-vuotisverkkonäyttelyssä.

Koppi- tai maisemakonttori, työpaikka- tai sähköpostihuumori piristää varmasti! /ts

Hesarin 25.2. sunnuntaidebatissa kirjailija Jyrki Kiiskinen peräänkuulutti, että "Toimiva demokratia tarvitsee elitismiä" sekä luonnosteli viisikohtaisen ohjelman, jolla kulttuuri ja sivistys saadaan turvaamaan demokratiaa. Kirjoitusta sulatellessani tyydyn esittämään ihailuni Kiiskisen ajattelua ja ilmaisua kohtaan ja arvioimaan, että nyt puhutaan erittäin tärkeistä teemoista, joiden käsittely ei toivottavasti jää tähän.

Koska monellakin taholla on huomattu, että vaalikoneissa ei kansanedustaja-ehdokkailta ole kysytty kantaa kulttuurikysymyksiin niin olisipa kyllä hyödyllistä tietää, ketkä kandidaateista olisivat valmiita puolustamaan esimerkiksi Kiiskisen esittämiä teesejä. /ts

Sitä mietin kun kirjaan She´s Such a Geek - "Women write about science, technology & other nerdy stuff" - liittyen Inkling Magazine järjesti giikkityttöjen valokuvakilpailun, josta voi päätellä että giikeiksi itsensä lukevat teknisten ja luonnontieteellisten alojen ihmiset.

Geekkiähän käytetään nerdin eli nörtin "innokas tietokoneiden harrastaja" synonyyminä, mutta laajemmassa merkityksessä: "Erikoinen ja hieman hassu ihminen, jolla on jokin erityinen harrastus (usein tekniikkaan liittyvä). Negatiivinen ilmaisu, joka tarkoittaa lievästi epäsosiaalista mutta usein kuitenkin älykästä henkilöä. Positiivisempi ilmaisu kuin friikki." (lähde: Wikisanakirja http://fi.wiktionary.org/wiki/giikki)

Eli humanistit käyvät mainiosti giikeistä, miettikää vaikka jotain... arkeologeja! Hienoa tuossa giikki-ilmiössä on perinteisesti sosiaalisesti väheksyttyjen piirteiden kääntäminen eduksi ja vaikkapa seksikkyydeksi.

Laitetaan peliin myös mieskomeutta: Fredblomberg.com. Etsii muuten tyttöystävää... mutta kukakohan nuo kaikki kuvat on ottanut? /ts

Katsastetaanpas saksalaisen kielialueen tarjontaa verkossa perinteentutkimuksen saralla: Folklore Europaea on Freiburgin yliopiston kansatieteen laitoksen aikaansaannos: tekstiä, kuvia ja videoita tavoista ja perinteisestä eri puolilla Eurooppaa tarjoava tietokanta. Tietoa voi hakea ajankohdan, paikan, aiheen, tai pyhimyksen nimen mukaan. Esimerkiksi videoaineistoon pääsee käsiksi tältä sivulta.

Tietokannan selailu on jokseenkin raskasta, logiikka ontuu ja ulkoasu on karu. Mistään webkakspistenollasta ei Freiburgissa ilmeisesti olla sytytty. Hakeminen onnistuu useilla kielillä, mutta sisällöt ovat vain saksaksi. Nihkeä käyttökokemus, mutta mikäli tietää mitä hakee, voi täältä hyvinkin löytää tarvitsemansa.

Itävallasta on kotoisin Sagen.at: "the largest web-collection of german-language legends from all over Europe containing about 18.000 texts.". Aineistossa on eroteltu nykytarinat, perinteiset legendat sekä sadut. Yhtä koreilematon verkkopalvelu kuin edellinenkin, mutta jos joku noita asioita tutkii, kannattaa varmasti tutustua.

Pistää miettimään, josko Suomen kansankulttuurin kartasto kannattaisi vetäistä verkkoon... /ts

joka ei koskaan käytä hymiöitä. Ikinä en ole sähköpostiviestejä sulkeilla, puolipisteillä tai muilla erikoismerkeillä somistanut ja siitä aion pidättäytyä vastedeskin. Periaatteita pitää ihmisellä olla, tämä on minun.

Unelmia pitää olla myös. Joskus olisi hienoa kirjoittaa kirja. Hyvä kirjan nimi olisi "Krapulassa Krakovassa". Se olisi lyriikkaa, ihan selkeästi. Tuosta nimestä se runo lähtisi varmaan helposti rullaamaan. Projekti vaatisi tosin muutaman kuukauden viettämistä Puolassa. Ja tietysti ryyppäämistä. Ei taida ehtiä lähiaikoina.

Tiesittekin ehkä, että Victoria & Albert museum pisti pystyyn näyttelyn Kyliestä. Vähän yllättävää, vähän itsestäänselvää. Tuoreempaa voi kuitenkin olla se, että E-type suunnittelee viikinkikylää Tukholmaan (via Memoria Volatilis). /ts

Paikallislehdestä osui silmiin juttu Vuosaaren entisen lämpövoimalan tontin muuttamisesta asuinkäyttöön. Vuonna 1973 rakennetun voimalan komea piippu tietysti säilytetään, mutta mikä hienointa: se muutetaan asuinkäyttöön (Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston tiedote 6.2.2007). Tässäpä voi muuttua jonkun modernistista lähiöarkkitehtuuria ihailevan märkä uni todeksi!

Kuva: Matti Kanerva, Vuosaaren kaupunkipolut

Lämpökeskuksen lähistöllä sijaitsevat myös Viljo Revellin suunnittelemat maineikkaat tornitalot, jotka ovat päässeet ainakin pariin musiikkivideoonkin, nimittäin Dj Slown Keep Movingiin (Maria Veitola kävelykannen päällä) ja brightboyn Vanity fairiin (pakoonjuoksua kannen alla). Enkä mitenkään malta olla linkkaamatta toistamiseen Ostarin Helmeen, nyt siihen postaukseen, joka käsittelee edesmennyttä Vuosaaren eteläistä ostoskeskusta samoilla kulmilla. /ts

Viikonlopun loistava sää pakotti ulos aurinkoon. Itsestään selvänä ulkoilumuotona oli pulkalla lasku. Eteläisen Helsingin kohteista tulivat testatuiksi Koffin puisto (monipuolisin reittivalikoima, suurin yhteentörmäyksen riski), Kaivopuiston kalliot (pisin yhtäjaksoinen lasku, bonuksena mustat rinteet sekä off-pisteet) ja Tähtitorninmäen pohjoisrinne (kovin laskuvauhti, vähiten muita laskijoita).

Seuraavassa muutamia kansatieteellisiä havaintoja suomalaiseen talveen erottamattomasti kuuluvasta harrastuksesta:
- Laskuvälineinä suositaan edelleen punaisia ja sinisiä (lähinnä Sarviksen valmistamia) pulkkia sekä yhden hengen ”liukureita”.
- Lampaantaljoja käytössä pulkkien pehmusteena yllättävän vähän.
- Stiga-kelkka on edelleen erityisesti poikien suosiossa ja malli on säilynyt lähes muuttumattomana 1980-luvulta, ainoa näkyvä uutuus on etujalaksessa oleva itsestään sisään kelautuva vetohihna.
- Minisukset ovat poistuneet lähes täysin käytöstä, nykyinen lyhyt harjoittelukausi kenties haittaa lajin omaksumista.
- Huolimatta pakkasesta useat lapset joivat tölkkilimsaa, edes Kaivopuistossa ei ollut kuuman juoman ja makkaran myyntipistettä 1900-luvun lopun malliin. Ihmetystä herätti myös termospullojen puute.

Laskiaistiistaita vietetään tänä vuonna 20.2.

MT

Kolumnisteillahan tapaa kirjoituksensa yhteydessä olla sähköpostiosoite yhteydenottoja varten. LA Timesin Joel Stein ei voisi vähempää välittää: "Here's what my Internet-fearing editors have failed to understand: I don't want to talk to you; I want to talk at you. A column is not my attempt to engage in a conversation with you. I have more than enough people to converse with. And I don't listen to them either. That sound on the phone, Mom, is me typing." (Joel Stein: Have something to say? I don't care. LA Times 2.1.2007)

Toisessa kolumnissa Joel kertoo käyneensä Second Lifessa ja kohdannessa kiinnostavia moraalisia ongelmia. Mutta toteaa kyllästyneensä SL:ään pian: "because it seemed to consist mainly of the two worst parts of real life: dealing with technology and meeting new people." (Joel Stein: Honey, we are just Avatars. LA Times 23.1.2007)

Right. Ja lisää näköjään tyypin kotisivuilta. Suomalaisten julkaisujen sivujen täyttäjiksi palkattujen kaikenkarvaisten "kolumnistien" veteleminen tähän yhteyteen lienee epäreilua, joten antaa olla. Ja oman elämän kolumnistejahan tässä itse kukin kuitenkin ollaan. /ts

Tätä blogia lukevat varmaan ymmärtävät, miksi aloin diggailemaan välittömästi Ostarin helmeä. Itse tosin tapaan katsella noita samoja ympäristöjä hieman toisella tavalla, mutta ei se mitään. Samalta tekijältä ovat näköjään peräisin myös Punavuoren haiku ja Kauneimmat lastauslaiturimme. /ts

Onhan noita, sankariantropologeja. Paljon enemmän on kuitenkin niitä vihkiytyneitä tutkijoita, jotka yrityksistään huolimatta eivät pääse tieteen historiaan. Yksi heistä, itävaltalainen kaksikymmentäkolmevuotias Marcel Appenzzell matkusti vuonna 1932 Sumatralle tutkimaan harvinaisen kubuheimon elämää. Tämä Malinowskin koulukunnan kasvatti halusi päästä osallistumaan heimon elämään voidakseen samaistua siihen mahdollisimman hyvin. 

Heimo asui kaikkein hankakulkuisimmassa kolkassa Sumatraa, mutta vaikeuksista huolimatta Appenzell tahtoi löytää kubuheimonsa. Hänen oppaansa luovutti ja palasi rannikolle sekä hälytti etsintäpartiot Appenzzellin perään. Appenzzell löydettiin vasta viiden vuoden kuluttua kuudensadan kilometrin päässä paikasta josta hän oli lähtenyt. Appenzzell oli nälkiintynyt ja sairas, mutta toipui kotimatkalla.

Marcel Mauss kutsui hänet pitämään esitelmää Pariisiin etnologian instituuttiin. Appenzzell ei suostunut paljastamaan mitään ajastaan Sumatralla, mutta valmisteli kuumeisesti luentoansa. Kuta lähemmäs määräpäivä tuli, sitä masentuneemmaksi nuori etnologi kävi. Muutama päivä ennen luentoa Appenzzell poltti kaikki muistiinpanonsa, pakkasi tavaransa ja kirjoitti äidilleen palaavansa Sumatralle sanoen ettei voinut paljastaa mitään orang-kubuja koskevaa.

Muutamat etnologian laitoksen opiskelijat onnistuivat säästyneiden dokumenttien avulla rekonstruoimaan Appenzzellin tutkimusmatkan. Useiden päivien vaelluksen jälkeen hän oli onnistunut löytämään kubukylän. Appenzell teki tuttavuutta heimon kanssa, mutta kukaan ei noteerannut häntä millään tavalla eikä hänen onnistunut luoda mitään kontaktia asukkaisiin. Appenzell pystyi kuitenkin havainnoimaan heimon tapoja, esineitä ja kieltä ja teki näistä muistiinpanoja.

Muutaman päivän jälkeen eräänä aamuna  Appenzellin herätttyä heimo oli yllättäen kadonnut tavaroineen kaikkineen. Kahden kuukauden kuluttua Appenzell löysi heidät uudestaan nopeasti kyhätystä kylästä. Hän yritti taas päästä yhteyteen heimon kanssa mutta ilman mitään vastakaikua. Seuraavana aamuna kylä oli taas hylätty.

Appenzell seurasi viiden vuoden ajan kubujen vaelluskäyttäytymistä ja koitti löytää syytä noihin täysin ennustamattomiin lähtöihin, jotka eivät näyttäneet liittyvän esimerkiksi elinkeinoihin tai riitteihin.

Julma totuus kävi viimein ilmi kirjeestä jonka Appenzellin äiti sai viisi kuukautta hänen lähtemisensä jälkeen: 

"--- Hurmiollisen matkani päätteeksi olin löytänyt omat villini enkä halunnut muuta kuin olla yksi heistä,  jakaa heidän päivänsä, heidän vaivansa ja riittinsä! Mutta valitettavasti he eivät halunneet minua, he eivät olleet laisinkaan valmiita opettamaan minulle tapojaan ja uskomuksiaan! Heillä ei ollut mitään käyttöä lahjoille, joita laskin heidän eteensä, tai avulle, jota kuvittelin voivani tarjota! Minun takiani he hylkäsivät kylänsä ja valitsivat joka kerta entistä vihamielisempiä seutuja, vain ja yksinomaan minun lannistamisekseni --- Luulen tietäväni ruumiillisesta kärsimyksestä varsin paljon. Mutta tämä on pahinta, tämä että tuntee sielunsa kuolevan..."

Marcel Appenzzell on yksi Georges Perecin käsittämättömän upean romaanin Elämä käyttöohje sadoista henkilöhahmoista (pahoittelen tiivistelmäni tekemää vahinkoa kielelle ja tarinalle). Ja silti todempi kuin moni historiallinen sankariantropologi. Siinä on toteutuneena kaikkien ihmistutkijoiden pahimmat pelot: että tutkimuskohde ei hyväksykään tutkijaa tai että tutkija onnistuu tuhoamaan tutkimuskohteensa. Appenzzellin hahmo panee myös miettimään millä motiiveilla ja oikeutuksilla jotkut ihmiset tunkeutuvat toisten elämään. /ts

Viime viikkoina on ilmassa ollut keskustelua journalismin ja bloggauksen suhteesta. Jukka Kemppinen avasi yhden näkökulman:

Blogi on nykyajan journalismia, jonka tarkoitus ja oikeutus on kansansivistystyö. Kirjoittaja arvelee olevansa hitusen tai paljonkin viisaampi kuin muut ja latelee huomiota, havaintoja ja elämänohjeita. Blogi on yhdistetty almanakka ja postilla. Siinä on mahdollisesti hyödyllisiä tietoja maaiman merkeistä ja taivaankappaleiden asennostaa, ja lisäksi elämän ohjeita kullekin päivälle. (Kemppinen: Kiistän. 5.1.2007)

Valistetaan siis. Rohkenen suositella lukijoilleni ainakin Inkycircus -blogia, jossa kolme tiedetoimittajaa kirjoittaa hauskalla ja popularisoivalla tavalla tiedemaailman liepeiltä. Vaikka blogi määrittelee itsensä "Life in the girl nerd world" niin kyllä siitä miehetkin saa tykätä. Samalta sylttytehtaalta on peräisin myös verkkolehti Inkling Magazine ("on the hunch that science rocks"). Ikinä en ole blogimiitissä ollut, mutta Annen, Katien ja Annan kanssa voisin lähteä.

Pysytään bloggaamisen ja tieteen parissa ja valistetaan siitä että Helsingin kaupunginmuseon (ja ymmmärtääkseni myös HY:n kansatieteen laitoksen) Myllypuro-projektin tuloksia esitellään valokuvanäyttelyn ja verkkosivuston [Myllypurolaisia.fi] muodossa. Blogityyppinen sivusto täytyy pistää seurantaan, ensimmäisessä postauksessa tiivistettiin mielestäni hienosti lähiökulttuurin merkitys ja perustelut sen dokumentoinnin tärkeydelle. /ts

Se selviää tietysti tutkimalla - mutta vastaus riippuu siitä kuka kysyy ja keneltä:

Elisan kysely yrityspäättäjille ja edelläkävijöille:
Viestintämarkkinalain muutos huhtikuussa on innostanut suomalaiset siirtymään ennennäkemättömän nopeasti uusiin 3G-puhelimiin ja omaksumaan uusia sisältöpalveluita, Elisa hehkuttaa. Soprano selvitti suomalaisten yrityspäättäjien ja edelläkävijöiden 3G-käyttökokemuksia. Joka kolmannella vastaajalla on käytössään 3G-palvelut ja lähes kolmannes harkitsee hankkimista.
- Euroopan paalupaikalle on vielä matkaa, mutta suomalaiset ovat ennenkin innostuessaan tehneet pieniä ihmeitä. Olen varma, että 3G-palvelupaketeista tulee tämän joulun hittituote ja suosituimmat puhelinmallit saattavat loppua myymälöistä. (Elisa: 3G:n käyttö muuttui rajusti, Digitoday 8.11.2006)

Viestintäviraston kysely kuluttajille ja yrityksille:
Huomattava osa kuluttajista ei pidä nykyisin tarjolla olevia mobiilidatapalveluja, kuten internetin ja sähköpostin käyttöä matkapuhelimella, kiinnostavina tai koe tarvetta niiden käytölle. Kytkykauppaliittymän oli hankkinut noin kymmenen prosenttia haastatelluista. Yleisin syy kytkyliittymän hankintaan oli tarve saada ominaisuuksiltaan hienompi puhelin, ja noin 30 prosenttia vastaajista piti myös liittymän kokonaisedullisuutta ratkaisevana. Vajaa viidennes kytkyliittymän hankkineista kertoi käyttävänsä matkapuhelimellaan nykyisin enemmän internet- ja sähköpostipalveluja, mutta 67 prosentin mukaan 3G-puhelin ei ole vaikuttanut mitenkään puhelimen käyttötarkoituksiin. (Viestintävirasto 27.12.2006)

Just joo.

Hilavitkutin-eliitti on siis hankkinut värkit viimeisen päälle ja hyödyntävät myös niiden mahdollisuudet. Edistyksellismielisimmät rahvaan edustajatkin tykkäävät ostaa halvalla hienon luurin mutta käyttävät niitä enimmäkseen soitteluun ja tekstailuun. Ensiksi mainitun tutkimuksen hehkutus on siis vielä vähintäänkin ennenaikaista. Ja jos tilanne jatkuu samankaltaisena niin ei hyvä hötky, sillä ymmärtääkseni 3g-puhelinten kytkykauppa sallittiin juuri siksi että kuluttajat saataisiin mobiilidatapalveluiden (onpa muuten vieraannuttava termi) käyttäjiksi. Ehkäpä joku kohta keksii sen koukun jolla kansa saadaan liimattua mobiilisisältöjen (onpa muuten tyhmä sana) pariin. Tai sitten ei. Onneksi ne on ihan muut kaverit jotka noita pääsee pähkäilemään. /ts 

Agricolan Uudet historia-aiheiset mediat -sivulta voi kivasti plokata muun muassa mitä graduja yliopistoissa nykyjään tuotetaan. Nyt pisti silmään Tampereen yliopistolta historian gradu Antti Suoniolta Punk massakulttuurin airueena? Sex Pistols ja punk-rock suomalaisten arvojen peilinä tammikuussa 1978 (PDF):

Tutkin pro gradu ­tutkielmassani, miten Sex Pistolsiin ja punk-kulttuuriin suhtauduttiin Suomessa tammikuussa 1978. Kyse on siis nuorisokulttuurin ja valtakulttuurin yhteentörmäyksen tarkastelusta. Tämä sukupolvien välinen välinen konflikti nousi huomiotaherättävälle tasolle, kun Suomessa piti tuolloin esiintyä Sex Pistols -niminen pahamaineinen punk-rockia soittava yhtye. Yhtyeen maahantulo kiellettiin ja tapauksesta nousi kohu --- (tiivistelmä)

Minäkin olen punkin lapsi. Tai ainakin muistan punkkarit, seinäkirjoitukset ja huhut imppareista. Musiikista ei ole selviä mielikuvia, mutta jo nimi Sex Pistols kyllä kuulosti vaaralliselta. Erityisen tehokkaasti on jäänyt mieleen teksti "Lanka palaa... Punk" (spreijattuna se näytti vielä rajummalta) eräällä sillalla.

Siitä ei ole montaa vuotta kun opin, että Lanka palaa on loistava kappale Pelle Miljoona & 1980:n levyltä Vallankumous kulttuuriin (Lanka palaa Tumppi Varosen esittämä, Youtube). Kyseessä on kuitenkin Esko Elstelän kääntämä lainakappale, yllättävästi alkuperäinen on Let the sunshine in (YT:ssä tämäkin) hippimusikaalista Hair! /ts

Jouluisen lahjapaperin rapistelun yhteydessä lienee soveliasta katsastaa, mitä eri kirjoittajat ovat todenneet roskan kulttuurisista merkityksistä. Aloitetaan kirjailija Don DeLillosta, joka romaanissaan Alamaailma (1999, Gummerus) kuvaa jätteenkäsittelymies Briania ihastelemassa New Yorkin Frehs Killsin täyttömäkeä:

Kolmetuhatta eekkeriä kasattua, muotoiltua ja tasoitettua jätettä, jonka aktiiviselle pinnalle puskutraktorit työnsivät jäteaaltoja. Näkymää katsoessaan Brian tunsi saavansa uutta voimaa. Proomuja purettiin, lakaisuveneet metsästivät karanneita roskia lahdelmista. Hän näki huoltojoukon työskentelelevän viemäriputkien luona ylhäällä penkereillä, joiden tarkoitus oli ohjailla sadeveden virtausta. Alhaalla rakennelman juurella oli naamarikasvoisia ja butyleenipukuisia ihmisiä, jotka tutkivat myrkyllisten aineiden säilytykseen tarkoitettua eristemateriaalia. Se oli tieteistarinaa ja esihistoriaa, jätettä tuli vuorokauden ympäri, työntekijöitä oli satoja, metallitelaiset kulkuneuvot tiivistivät jätettä, kauhaporat kaivoivat purkautumisaukkoja metaanikaasulle, lokit syöksähtelivät ja kirkuivat, pitkäkärsäiset kuorma-autot imivät sisäänsä irtoroskaa --- Täyttömäki osoitti hänelle kertaheitolla, mihin jätevirta päättyi, missä kaikki halut ja kaipaukset, kaikki vettyneet mielenmuutokset, kaikki hartaasti haluttu ja sitten hylätty valui ulos. Hän oli nähnyt sata kaatopaikkaa muttei yhtään näin valtavaa. Kyllä, se oli vaikuttava ja ahdistava. (s. 203)

Mutta miten roskasta tulee roskaa? Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry valitsi vuoden 2005 graduksi Raija Mannisen tutkimuksen "Roska on luksusta! Etnologinen tutkimus roskan kulttuurisista merkityksistä.", jossa selvitetään esineen transformaatiota roskaksi ja roskasta takaisin esineeksi. Manninen kirjoittaa:

Koska roskat on vaarallisen  tai paljastavan luonteensa takia piilotettava, niistä ei puhuta, niitä ei pidetä käsillä eikä nähtävillä. Koska roskia pidetään annettuina eikä itse tuotettuina, on niiden sisään kirjoitettu huonompi, iljettävä toiseus. Tätä hyödynnetään kierrätetyissä tuotteissa, joissa hyödynnetään esineen korkeaa  ja roskan matalaa statusta. Roskalta pelastettu esine on jalompi uusi esine kuin alkuperäinen ennen roskiin joutumista.

Kun olemme heittäneet huolella paketoidun roskapussin jäteastiaan, roskamme muuttuvat jäteyhtiön omaisuudeksi. Roska alkaa erkaantua meistä  ja siitä tulee osa laitostunutta yhteiskuntaa, siitä tulee kauppatavaraa. (Ethnos-tiedote 4/2006)

Roskaa ei välttämättä tarvitsisi piilottaa: DeLillon romaanissa roska-antropologi Jesse Detwiler kehottaa jätemiehiä tekemään roskasta nähtävyyden:

Tavallinen kotitalousjäte pitäisi sijoittaa kaupunkeihin, joissa sitä tuotetaan. Pankaa jäte näkyville. Antakaa ihmisten nähdä se ja kunnioittaa sitä. Älkää piilottako jätteenkäsittelylaitoksianne. Tehkää jätteen arkkitehtuuria. Suunnitelkaa suurenmoisia jätteenkierrätyslaitoksia, kehottakaa ihmisiä keräämään roskansa ja tuomaan ne itse kuljetushihnoille ja prässeihin. Oppikaa tuntemaan roskanne. Ja kuumasta kamasta, kemiallisesta jätteestä ja ydinjätteestä tulee nostalgian etäinen maisema. Bussimatkoja ja postikortteja, minä takaan sen. (s.316)

Jesse Detwilerin esikuvana on ilmeisesti A.J. Weberman, amerikkalainen garbologi ja dylanologi. Lisätietoa: Garbology.com. Tiedepiireissä on tunnetumpi roskatutkija on William Rathje Tucson Garbage Projecteineen, jossa tutkittiin Tucsonin kaupungin asukkaiden roskalaatikoiden sisältöjä.

Heittääkö roskiin siekailematta vai kierrättääkö? Tällä spekuloi arkeologi Jussi-Pekka Taavitsainen Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 5/2005 julkaistussa artikkelissa Roska ei valehtele: nuoret ajat ja arkeologia (PDF).

Olisiko meidänkin suunniteltava roskapussiemme sisältö muistelmakirjoittajan tavoin jälkipolvia silmällä pitäen? Meidän pitäisi ajatella  jäteasioita eri tavalla kuin aiemmin ja aiempaa monipuolisemmin. Jos haluamme säilyttää yksityisyytemme, niin ehkä meidän olisi syytä tehostaa kierrätystä. Mutta ainakin arkeologin on muistettava ammattisolidaarisuus - miksi vaikeuttaa tulevaisuuden arkeologien työtä? Ajatelkaamme kerrankin roskaa.

Mikäli jätepolitiikan tavoitteissa onnistutaan, kaatopaikat ovat jo uhanalaisia. Toivottavasti ainakin. Vielä ei siltä vaikuta, mutta  Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki nostaa esille jo suojelunäkökulman:

Ehkäpä olisikin jo syytä keskustella joidenkin erityisen edustavien kaatopaikkojen säilyttämisestä ja lakisääteisestä rauhoittamisesta kulttuurimuistomerkkeinä? Kaatopaikoissa kulttuurin muistumat ja kerrostumat säilyvät paljon pidempään kuin tietoverkoissa, kirjoissa tai rakennuksissa. (Hiidenkivi 4/2006: Kaatopaikat ovat kulttuurin muistomerkkejä.)

Rauhaisaa joulua! Google Trendsin mukaan juuri näinä päivinä joulupukki on maailmanlaajuisesti melkein suositumpi kuin jeesus. /ts

Heikot signaalit -blogissa kirjoitettiin taannoin "tulevaisuusikkunasta", eli näytöistä, joissa pyörii slideshowna visuaalisia heikkoja signaaleja esim. yrityksen kahvitilassa. Populaari-blogi nimittää itseään tulevaisuusikkuna-skenaarioon viitaten menneisyystoimittajaksi. Inspiroivia ajatuksia.

Vaikka historiantutkimuksessa katse on menneessä ajassa, voi näkökulmana olla myös innovaatiot ja niiden liikkuminen. Kiinnostavaa on myös poimia ympäriltään myös esineitä, jotka ovat edelleen käytössä vaikka selvästi ovat jo eilisen innovaatioita joille olisi kenties parempiakin korvikkeita. Esimerkiksi alla oleva kalenteri:

Ihan sairaan kätevä! Siinä on koko konttorin väki ja näkyvillä on neljännesvuosi. Värisymbolein on erotettu, onko henkilö virkamatkalla, lomalla, sairaana vai virkavapaalla. Kalenteri kertoo paljon ja näyttääkin omalla tavallaan... hienolta. Kaikki tietysti ymmärtävät mitä rajoitteita tuollaisen kalenterin käytössä on, mutta silti siinä on pitäydytty eikä vaihdettu esimerkiksi Outlookin sähköiseen kalenteriin. Kysymys kuuluukin, missä määrin se kertoo työvälineistä ja missä määrin niiden käyttäjien yhteisestä kulttuurista. /ts

Kjell Westö on odotetusti tämän vuoden Finlandia-palkinnon saaja teoksellaan Missä kuljimme kerran. Uusi kirja ei ole vielä kulkenut käsiini, mutta odotukset ovat kovia Westön edellisten paksujen romaanien johdosta. Westön tyylilaji, jossa seurataan pitkän jakson ajan samaa tai samoja henkilöitä viehättää ainakin allekirjoittanutta kansatieteilijää. Leijat Helsingin yllä -elokuvastakin täytyy tässä sanoa sen verran, että ainakin musiikki siinä toimii kiitettävästi ajankuvana. Westön edustamaan genreen – jonka onnistunut toteuttaminen elokuvallisin keinoin on hankalaa – voi lukea ainakin Täällä pohjantähden alla -trilogian ja sarjakuvien puolelta Mämmilän.

Toinen iloinen uutinen kirjallisuuden saralta onkin Mämmilän paluu Suomen Kuvalehden sivuille. Olen jo pitkään odottanut törmääväni akateemisiin tutkimuksiin Mämmilästä? Helkasta olen kuitenkin löytänyt ainoastaan yhden tutkielman Mämmilän hahmojen käyttämän kielen analyysistä. Kenties joku kansatieteilijä vielä tulevaisuudessa ottaa albumit työn alle.

Tietyt tahot väittävät Mauri Kunnaksen Koiramäki-albumin antavan riittävät tiedot kansatieteen approbaturia varten. Itse väitän Mämmilän lukemisen helpottavan ainakin yhteiskuntahistorian eräiden Suomeen liittyvien opiskeltavien kokonaisuuksien omaksumista.

MT

Nostalgia on kaksijakoinen ilmiö; joskus vastenmielisen valheellinen, joskus taas kaikista aidoin tunnetila. Joillekin nostalgia sopii, toisille ei. Kuiville selviää Kauko Röyhkä, joka kappaleessaan 50-luvun kerrostalot jakaa kuulijoilleen seuraavanlaisia tunnelmia:

50-luvun kerrostalot tekee jostain syystä hyvän olon,
niiden rappukäytävien viileys.
50-luvun kerrostalot,
kivilaattojen pienet kolot ja ovien puiset paneelit.

Noin se biisi ainakin verkkolähteen mukaan menee. Lyriikoita metsästäessäni osuin Kokoonpanolinja-blogin postaukseen, jossa linkattiin Jonathan Richman -nimiseen artistiin, joka Kaukon kanssa on jakanut samankaltaisia tunnelmia viiskytluvun taloista. Loistava löytö, tuo Jonathan.

50-luvun kerrostalot kyllä ansaitsevat ylistyslaulunsa, alla kuva yhdestä Suomen hienoimmista asuinalueista, Oulun Toivoniemestä:

Ehkä Kauko laulaa juuri näistä taloista? /ts