Katsoin Jane Campionin ohjaaman leffan In the Cut. Yllätyin positiivisesti. Olin lykännyt leffan katsomista, koska en ole pääosan esittäjän Meg Ryanin suurimpia faneja. Nyt Meg ylitti itsensä ja oli jopa hyvä (ei irvistelyjä, levottomia eleitä, eikä leveitä jalkateriä . .) Omituinen Mark Ruffalo oli myös mainio häilyvänä, salaa haluttavana poliisina. Elokuvan rehellisyys ilmeni hahmojen inhimillisyytenä, piittaamattomuutena, periksiantautuvuutena . . Pieniä riisuttuja yksityiskohtia, jotka ovat kenen tahansa elämästä. In the Cut toi virkistävä naisnäkökulman elokuvagenreen, jota miehet ovat pitäneet omanaan. Veriset kuvatkaan eivät häirinneet ihastustani. Veri oli jotenkin puhdistava(?) elementti. Ehkäpä ajankohtainen tekijä, kuukautiset, vaikuttavat suhtautumiseeni tähänkin asiaan :) Yeah, she's sicko. Ilta päättyy Type O Negativen biisiin Wolf Moon . .

Kaivelin tietoja Niemisen Alexista ja yllätyksekseni Google läväytti eteeni tiedon, että Blogilista.fi kuuluu miehen nykyisen yrityksen omistukseen. Bloggaamisesta onkin tullut monelle tärkeä kanava ilmaista itseään ja seurata muiden kokemuksia ja näkemyksiä maailman tapahtumista.

Aktiivisten bloggaajien määrä kasvaa humisevaa vauhtia, kun palvelujen tarjoajat tarjoavat ilmaista kokeiluaikaa. Itselläni on vielä 41 päivää aikaa. Luulenpa kuitenkin, että kun aika on kulunut umpeen, YöPäiväKirjoitukset ovat ohi.

Mitä sivuilmiöitä bloggaaminen voi tuoda mukanaan?

Osa yksityisten ihmisten ylläpitämistä foorumeista kiinnostavat muitakin kuin vain tavallisia talliaisia. Kaupalliset intressit, piilomainonta ja mielipiteisiin vaikuttaminen vetävät puoleensa isompia petokaloja. Tiina tavallisenkin jutut voivat olla jotain aivan muuta kuin sinisilmäisiä. Olen itsekin kehunut sivuillani monenlaista tekijää ja tuotetta, mutten sentään ole saanut nuoleskelusta rahaa tai muunlaistakaan hyötyä. Jennifer Lopezin sanoin: I'm real . . Juu, juu, kyseenalaistamista pitäisi opettaa jo lastentarhassa.

Olipa siis kerran . .

Punahilkka hypähteli satumetsään, jonka houkuttelevilla hedelmäpuilla oli kummallisen tummat varjot. Suurten puiden oksat taipuilivat hedelmien painosta. Reipas, rusoposkinen Punahilkka vilkuili puita ja viimein hän seisahtui miettimään, kuinka tehdä voittoa mehevillä hedelmillä.

Viikko on ollut kaiken kattavasti sanoen vauhdikas. Onneksi hurjin vaihe on nyt ohi, ja lukujärjestys alkaa hahmottua. Työpaikan ja koulun välillä juoksentelu helpottuu, kun työvuorotkin järjestyivät juuri niinkuin halusin. Toivottavasti säätämis/stressi/totuttelu-vaihe on pian ohi, ettei tarvitse hössöttää adrenaliinilla.

Olen nyt töissä ja ihan naatti. Huomenna pitäisi saada eka viiden sivun tehtävä valmiiksi, maanantaina polkaista käyntiin (kolmannen kerran vaihtunut) lopputyö ja hyvästellä exä (nykyinen paras kaveri), joka lähtee tiistaina Ranskaan . . Paljon juttuja.

Ja kun tuota vapaa-aikaa riittää, aloitan avoimessa japanin kielen opiskelun. Japani kuulosti houkuttelevimmalta vaihtoehdolta saksan ja espanjan rinnalla. Japanin lisäksi on opiskeltava vielä ranskan alkeet, jotta saan pakolliset kieliopinnot suoritettua jouluun mennessä. Toivottavasti urautuneet aivoni oppivat vielä uusia kieliä.

Väliaika - kahvia ja pullaa!

Jos kaipaat kevennystä päivääsi, käy ihmettelemässä ranskalaisen kuvittaja/sarjakuvataiturin Arthur de Pinsin sivuja (herkullisia värejä, hahmoja ja hauskoja animaatioita) osoitteessa www.arthurdepins.com Ja jos haluat nähdä lisää vastaavanlaista taidetta, käy ostamassa kiskalta JYSÄYS. Uusi suomalainen sarjislehti esittelee eurooppalaista laatusarjakuvaa ja myös de Pinsin tuotoksia. Suosittelen!

Puhelimeni soi eilen puolen päivän aikoihin. Vastasin, kun töissä oli täysi tohina päällä. Nuori naisen ääni hapuili sanoja, ja viimein ymmärsin, että minulle tarjottiin opiskelupaikkaa TTVO:lta. Lukukausi alkaisi maanantaina. Ensimmäinen reaktioni oli varsin tyly: "Oho. Ai jaa. Pitää nyt katsoa. Olen nyt tosiaankin töissä . . ko-ko-päi-väi-ses-ti. Niin. Mietin asiaa viikonlopun yli."

Kun laskin puhelimen kädestäni, jäin tuijottamaan harmaata sermiä täysin typertyneenä. Aivoni löivät tyhjää, kun yritin ymmärtää, miten opiskelujen aloitus vaikuttaisi elämääni, jonka luulin laahaavan samoja kuvioita vielä pitkän aikaa. Tunnetilat liplattelivat laidasta laitaan: ilosta ja jännityksestä kaiken harmaavaan pelkoon.

Olin tosiaankin käynyt mediatuottamisen pääsykokeissa keväällä. Haastatteluissa sain kylmää vettä niskaani, kun haastattelijoiden skeptinen suhtautuminen oli juuri sitä, mitä itsetuntoni ei kestänyt. Antaa olla, ajattelin, menee liian vaikeaksi valmistua samaan aikaan tradenomiksi ja medianomiksi. Olen 26-vuotias yliaikainen opiskelija, jonka pitäisi hakea TTVO:n sijaan Radio 957:an myymään mainosaikaa. Jätin pääsykoetehtävät kesken ja lähdin kotiin.

Myöhemmin kesällä tuli tieto, että olin neljännellä varasijalla. Olenpa minä palikka, ajattelin. Neljänneltä varasijalta ei voi olla mitään mahdollisuuksia joukkoon, johon on hurja tunku.

Ja sitten . . Tervetuloa!

Soitettuani parille ystävälleni ja tajutessani viimein, mitä oli tapahtunut, soitin takaisin koulun opintosihteerille ja vakuuttelin jännittyneenä, ettei tarvitse miettiä maanantaihin. Minä tulen kyllä. Kyllä, kyllä, tuon kyllä maanantaina tarvittavat paperit.

Lisää sermien tuijottelua.

Rajoittavin tekijä tulee olemaan raha . . Nyt on tehtävä fiksuja päätöksiä, mietittävä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Vaarana on, että rahan tarve teettää tyhmyyksiä. Tyhmintä olisi, etten ehdi TTVO:lle ollenkaan ja jään paitsi kaikesta tarpeellisesta. Pirullista, kun en ole enää 19-vuotias, joka saa opiskella huolettoman kalliisti (rahallisesti, ajallisesti ja henkisesti . .)

Hahaa! Tylsyys ei tule olemaan arkea ! ! ! Onnellisinta on olla väsynyt ja onnellinen. Paljon tehtävää. Päivä aikaa tehdä kasa ennakkotehtäviä.

Kun tulin tänään kotiin, huomasin, etten kuullut enää pääskysten ääniä. Olen vieläkin järkyttynyt. Kesä on ohi. Eteläisellä taivaalla on nyt oranssi täysikuu. Olisi täydellinen yö samoilla öisissä puistoissa omenapuiden alla.

Luin koulukaverit.comista, että yläasteaikainen ihastukseni on valmistunut yliopistosta, mennyt naimisiin ja on nyt tuore isä. Tiesinhän minä, että toiset aikuistuvat, mutta että nyt jo! Lisäksi TV:sä oli mainos, jossa kosiskeltiin 18-25-vuotiaita ottamaan lainaa (Toteuttaaksesi unelmasi!). Ei koske enää minua. En ole enää tarpeeksi nuori, innokas ja ennakkoluuloton. En voi lokeroida itseäni nyt mihinkään. Harmin paikka.

Miehet voivat kyllä elää huolettoman loputtomasti vastuutonta poikamieselämää, mutta sukupuoliroolit ovat tiukassa, kun huono omatunto vaivaa vakiintumatonta tyttönaista.

Univelkaa, ei muuta.

Tommi Evilä. Kerrankin katseen- ja kuulonkestävä urheilija Suomesta. Pidemmän päälle kun kyseessä on kuitenkin Suomen urheilumaineen lisäksi myös miesmaine. Totuushan on, että suomalaisten miesten maine maailmalla on jokseenkin epämääräinen.

Suomalaiset miesurheilijat ovat yleensä sisäänpäin lämpiävää sakkia. Joku sanoi joskus, että suomalainen mies menestyy lajeissa, joissa on oltava kypärä päässä ja joissa on mahdollisuus saada itsensä hengiltä . . Sosiaalisesti kyvykäs pituushyppääjä on siis ihan kiva lisä jurojen kilpa-ajajien ja mäkihyppääjien joukkoon.

Ja Tommi on muutenkin hyvää ainesta joka pojan sankariksi (ihan maailmalaajuisesti). Kun esim. hiihto ja autourheilu ovat tuttuja vain viidelle prosentille pallomme asukkaista, pituushyppyä harrastetaan joka viidakossa.

Sain viimeinkin käsiini Bubble Boyn DVD:nä. Tilasin leffan ahvenanmaalaisesta nettikaupasta, kun sitä ei löytynyt mistään muualta. Kyseessä on taas kerran Jake Gyllenhaal ja 'tahtoo nähdä lisää tätä' -villitys. Muistan, kun innostuin nuorempana Tom Cruisen leffasta Legenda. No, Legenda olikin sitten ainoa leffa, jossa Tomppa oli söpö . .

Oikeastaan on noloa vaahdota siloposkisista saippuakuplapojista, kun taianomaisen tarinan takana on toimiva käsikirjoitus ja taitava ohjaaja. Nostankin nyt hattua seuraaville ohjaajille, joiden elokuvat ovat saaneet aikaan innostusta täällä kotikatsomossa.

Ridley Scott
Stanley Kubrick
Luc Besson
Richard Kelly
Sam Mendes
Brad Silberling

Olen jäänyt koukkuun netin trailerisivustoihin, joita seuraan päivittäin. Tänään pääsin näkemään Sam Mendesin uusimman elokuvan Jarheadin trailerin. Leffa vaikuttaa mielenkiintoiselta muutenkin kuin vain Jake Gyllenhaalin osalta.

Yritän karttaa jenkki-sotii-toisten-mailla -elokuvia, mutta Jarhead on pakko katsastaa, kuten oli katsastettava Ridley Scottin Black Hawk Downkin. Jarheadia tulee keventämään Thomas Newmanin sävellykset ja uskon, että Mendes (American Beautyn ohjaaja) keskittyy enemmän sotilaiden aivoituksiin kuin teurastuskekkereillä mässäilyyn.

Pienen pieni Prinsessa, katseli linnan tornista, kun Kuningas Kunniamieli ratsasti sotaratsulla. Pienen pieni Prinsessa, suruissaan isänsä matkasta, vaelteli ruusutarhassa, ja näki vain rikkaruohoja. Ruusutarhan katveessa, pienen pieni Prinsessa keksi, kuinka auttaa valtakuntaansa.

Niinpä pienen pieni Prinsessa kääri prinsessamekkonsa, ja hihansa ja alkoi ruusumaata hoitamaan. Vaan eipä huomannut pikku Prinsessa, että puun oksalla istui Noita Pahkura. Ja Noita Pahkura halusi olla hankala. Kun pienen pieni Prinsessa kiskoi rikkaruohoja, pahuksen noita Pahkura, kasvatti entistä enemmän ruohoa.

Väsynyt pieni Prinsessa huhki hiki otsassa, mutta noita Pahkuran rikkaruohoja kasvoi joka paikassa. Viimein meidän pieni Prinsessa, tukka takussa, sormet naarmuilla, itkea pikkuisen pirautti. Kuningas Kunniamielen ruusutarhasta oli tullut surkuhupaisa; viidakkona rikkaruohoja ja voikukkia, muttei ruusun ruusua.

Alzheimer, unohdetut pyykit, tunkkainen patja, jolla makaan ja kuuntelen parvekkeen ikkunoiden kolinaa. Yöpöydällä pino kirjoja: japanilainen dekkari, englantilainen ihmissuhdesotku, norjalainen goottisarjis, äidin lähettämät Vartiotornit . . Odotan aamua pimeässä huoneessa, jossa on vain aavistus modeemin vihreää, värisevää valoa.

Ajatukset eivät ole nyt kantaneet. Herään aamuisin pää harmaassa hötössä ja sama meininki jatkuu koko päivän. Kyse on arjen puuduttavasta toistumasta. Kahdeksaksi töihin, viideksi koululle, kahdeksaksi kotiin, TV, kylpy, sänky. Ja seuraavana päivänä sama uusiksi. En pidä rutiineista, jotka toistuvat joka päivä. Aamupuuro on OK, muttei joka päivä.

Joillekin rutiinit tuovat turvaa, minua ne alkavat pidemmän päälle ahdistaa. Pidän projekteista. Lyhyellä aikavälillä voin painaa jotain hommaa säntillisesti, mutta jos samat kuviot toistuvat uudestaan ja uudestaan, keskittymiskyky karkailee. Keksin mutkia matkaan vaikka väkisin . . ja naisen logiikallahan helpotkin asiat on helppo sotkea.

Keskiviikko. Keskellä arjen vaatimuksia. Jaksaa-jaksaa. Perjantaina karkaan.

Kihokkien peittämä maa sai varpaani kipristelemään. Lihaa syövien kasvien punainen matto levisi eteeni ja punaisella matolla lepäsi pääskysen raato. Käteni vetäytyivät nyrkkiin, kun viha heräsi ja alkoi porista sisälläni.

Kuollut lintu ei ollut ensimmäinen. Matkalla hiekkakuopalle olin löytänyt sammalien ja risukon seasta kuolleita sorsia, västäräkkejä ja rastaita. Huusin niin, että ääneni rikkoutui rumaksi kihinäksi. Vihan piti purkautua. Jalkani pureutuivat maahan, kun kimposin suoksuun. Raajani liikkuivat kuin hidastetetussa filmissä, kehoni ei kyennyt etenemän ajatusten kieppuvalla vauhdilla. 

Ensimmäinen ihminen, joka osui eteeni, oli isä. Huusin jo kaukaa, ilman sanoja, pelkkää raivoa ja kostonhimoa. Isä oli matkalla pihan poikki navetalle, mutta jähmettyi nähdessään vihasta jäykkänä pinkovan hahmoni. En pysähtynyt. –Tuomo, perkele! Ku-kaan EI ammu pääskysiä!

Kilometrin pituinen taival oli polttanut kehostani kaiken hapen. Suussani oli veren maku, kun keuhkot täyttyivät ja tyhjenivät. Olin kuitenkin vasta matkan puolivälissä. Korviini kantautui jotain, ihan kuin isä olisi huutanut perääni.

Naapurissa asui minua puoli vuotta nuorempi poika, jolta olin muutama vuosi aikaisemmin iskenyt hampaan irti. Tiesin, että Tuomo oli saanut enoltaan syntymäpäivälahjaksi ilmakiväärin edellisellä viikolla . .

Punertava, yksikerroksinen tiilitalo näytti yhtä umpimieliseltä kuin aina ennenkin. Haukoin henkeä kivisellä pihalla. Ovesta astui ulos kalju mies, Tuomon isoisä. En ollut koskaan pitänyt hänestä. Varautunut vanhus ei puolestaan pitänyt lapsista. Olin ollut paikalla, kun villit leikit olivat päättyneet vyöllä piiskaukseen. Minuun ei oltu koskettu, mutta olin osasyyllinen pojan rangaistukseen.

Nähdessäni kärttyisen miehen, raivoni leimahti jälleen. Tärisevällä tytön äänellä huusin, että jos joku vielä ampuu yhdenkin linnun meidän mailla, isä ostaa viimeinkin oman haulikon ja suolapanoksia ja ampuu kaikkia, jotka uskaltavat tulla aseen kanssa meidän maille. Ja minä tiedän, että Tuomo on käynyt ampumassa pääskyset, ja että se on sai-rasta.

Sitten alkoi hillitön tärinä ja itku. Käännyin ja juoksin pois. Kyyneleet valuivat ja kastelivat paitani. Kompuroin sokeana kohti kotia, kun törmäsin isään, joka oli tulossa mäkeä ylös. Katsoimme häkeltyneinä hetken toisiamme, kunnes pakenin ulisten metsään. Vajosin maahan vasta ison kuusen juurella, jossa pidin piilopaikkaani. Halusin vain hävitä maan pinnalta. Makasin vihreiden oksien alla iltaan asti.

Hiekan ratina,
lattialautojen narina,
tahmeat jalkapohjat muovimatolla.
Kuka juoksee kantapäillään?
Eikö kukaan opetellut liikkumaan lapsena hiljaa . .
etteivät vanhemmat herää?
Kumisevat askeleet ovat varomattoman virhe.
Kopisevat kengät paljastavat harkitsemattoman luonteen!

Viikko alkoi vauhdikkaasti. Töissä on vaihteeksi säpinää ja vaikuttaa siltä, että urheilukausikin on hyvällä alulla muutenkin kuin MM-kisojen osalta. Kiskoin maanantaina lenkkarit jalkaan ja lähdin aluksi ihan vaan pikkulenkille. Jossain vaiheessa tie vei naista niin lujaa, että kiersin kokonaisen järven (!) Tienviitoista päätellen matkaa kertyi ainakin 10 km.

Moni muukin on aloittelemassa taas liikuntaharrastukset mm. kaupungin pepunpingotuslaitoksissa. Ahtauduin eilen muokkaustunnille kymmenien muiden kiinteämmästä kehosta haaveilevien naisten sekaan. Itsensä näkeminen kokovartalopeilistä antoi lisätsemppiä painojen nosteluun . . Taas kerran piti todeta, että tottumukset kostautuvat, jos niihin kuuluu liikaa herkkuja ja liian vähän liikuntaa.

Konttorirotan työ jumittaa, kun koneen äärellä pitää kyhjöttää 7,5h päivässä. Itse huomaan lihaksiston surkastumisen viimeistään silloin, kun alaselkään iskee noidannuoli. Kuntoilu alkaa taas kummasti kiinnostaa, kun voimattomien lihassäikeiden krampit vievät jaloista voimat ja koordinaation.

Isän selkä kului työkelvottomaksi metsätöissä, tyttären selkä painuu kasaan paperitöissä. Suomi menee selvästikin eteenpäin . .

Frou Frou - Let Go (Garden State Soundtrack)

Viihdytin itseäni tänään töissä lataamalla koneelleni Jake Gyllenhaalin . . ihan vaan taustakuvaksi :P Näin Jaken underground-läpimurtoleffan Donnie Darkon vajaa vuosi sitten ja ihan kuin minua olisi kumautettu jollain. Hassua, että tämän ikäinen voi olla innoissaan jostain leffastarasta ihan teininä. Ruisleipää pullamössön . . tai paremminkin kaurapuuroa maissihiutaleiden sijaan :) Ei pelkästään se ulkonäkö, vaan se asenne. Täytyy kuitenkin todeta, ettei Jakekaan ole välttynyt erehdyksiltä: Day After Tomorrow oli ontohko leffa.

Surffailin cyberspace-mestoilla ja löysin ilahduttavan linkin Rock The Vote -sivuille, joilla julkkikset patistivat nuoria ja varsinkin naisia äänestämään viime syksyn presidentinvaaleissa. Pätkä Jaken ja Peter Sarsgaardin juttuhetkestä kahvilassa kannattaa tsekata; sai ainakin minut hyvälle tuulelle :)  www.rockthevote.com/gallery/index.php?psa=cafe

Toinen virkistävä tyyppi, joka taituroi filmiteollisuuden rattaissa, on Brad Bird. Ostin viimeinkin Bradin kirjoittaman, tuottaman ja ohjaaman Pixar-animaation Incrediblesin DVD-paketin ja olen viettänyt aikaa varsinkin kommenttiraidan ja making-offin parissa. Birdin kykyjä ja sinnikkyyttä ei voi kuin ihailla. 3D-animaatio on todellakin saavuttanut uuden ulottuvuuden, sillä tätä leffaa ei voi pitää enää pelkkänä lasten huvina. Mr. Brad ei ole huudellut vielä uusista suunnitelmistaan. Toivottavasti mies jaksaa työstää ideoitaan valkokankaalle jatkossakin.

OK, aika mennä nukkumaan . . ja nähdä kivoja unia . .

Vilkaisin ikkunasta ulos ja sade näytti tauonneen. Ajattelin lähteä pikaiselle kävelylle Kaupin takametsiin, mutta kun olin ehtinyt kiskoa lenkkarit jalkaan, harmaa vesiseinämä oli ilmaantunut takavasemmalta ja rummutti parvekkeen ikkunoita.

Viime kesänä reissassimme kaverin mökille Keski-Suomeen heinäkuun lopulla, kun alueella oli ollut sen luokan kaatosade, että monen mökkitie oli huuhtoutunut tiehensä. Pääsimme sentään perille, eikä vastaan sattunut yhtäkään uutisissa näytettyä kanjonia, jota tiehallinnon miehet pällistelivät päätään raapien. Sen luokan vedenpaisumusta ei oltu ennen nähty.

Säästä puhuminen on kuulemma yksi niistä harvoista small-talk-aiheista, joka onnistuu seurassa kuin seurassa. Vakavemmin ilmastosta ja sen muutoksista puhutaan tänään Telakassa kakkosella. Päivän kysymys onkin: Osataanko ilmastonmuutoksesta puhua? . . että tämmoinen aasinsilta . . :P

Meistä kukaan ei osaa ennustaa tulevaisuutta, mutta aiheesta keskusteleminen ja faktojen esilletuominen ovat kieltämättä tärkeitä, jotta tavallinenkin talliainen saataisiin juoneen mukaan. Mitäpä minä pieni ihminen voisin teollisuuden ja liikenteen päästöille? Vaikuttaa siltä, että isokenkäisiin vaikuttaminen vaatii luontoaktivistilta 24h sitoutumista, mielenosoituksia, median manipuloimista jatkuvilla tempuilla . . Hengästyttää jo pelkkä ajatuskin. Luulisi, että kapitalistitkin osaisivat jo nykyään huomioida puhtaan ilman rajallisuuden.

Maailmassa on paljon asioita, jotka ovat rempallaan. Jospa saisin jonkun pienen pestin, jolla tehdä oman osuuteni . . Antakaa kukkalapio, alan purkkahautaurakoitsijaksI.

Mennyt viikonloppu taisi olla kesän huipennus. Mielihyvää määritteli ihan joku muu kuin esim. festivaalin artistitarjonta :) En ole mikään festivaali-ihminen muutenkaan. Livenä tykkään kuulla bändejä oikeastaan vain pienillä ja intiimeillä keikoilla, joilla ihmiset ovat suht tolpillaan ja teinit kotona nukkumassa. Poikkeuksiakin tietysti on, kuten U2:n keikka kesällä 1997, kun meininki Olympiastadionilla oli tiivistäkin tiiviimpi, ja itsekin olin vielä ihan teini.

No, kuitenkaan en ollut festareilla, vaan omakotitalolomalla Heinolassa. Viikonlopun luksusohjelma oli mahdollisimman olematon; nukkumista, pörräilyä jopolla jätskikiskan tienoilla, puhallettavia RANTAleluja, päiväunia, vesimelonin halkomista katanalla jne. Nuhakuume laiskisti meininkiä entisestään; pois jäivät mm. romanttiset yöuinnit, mutta onpahan jotain odotettavaa sitten seuraavillekin kyläilykerroille :)

Yhteenvedoksi takuuvarmaan rentoutumiseen; jo pelkästään puutalon portailla istuskelu ja lepakoiden bongailu pimenevässä heinäkuun yössä tuo vaihtelua kerrostaloihmisen elämään.

Kokeilin lueskellakin jotain. Jaksoin selailla muutaman sivun Roman Schatzin pokkarista 'Suomesta, rakkaudella'. Roman on näkynyt menneinä vuosina vähän väliä suomalaisille suunnatuissa saksankielisissä opetusohjelmissa yms., ja jokin tässä hemmossa on jäänyt mietityttämään.

Kirjaa selaillessa oivalsin, että Roman on suomalaisempi kuin moni muu meistä. Ilmiselvästi tyyppi on innoissaan suomalaisten sisäänpäinlämpiyvyydestä ja on perehtynyt suomalaisuuteen syvemmin, mitä paljasjalkainen itse jaksaisi. Kirja on ihan hyvää materiaalia riippumattonokosille ja laiskalle naureskelulle. Mutta silti . . kummallinen ex-saksalainen tuo Roman pirullisine ilmeineen ja pistävine toteamuksineen.

Tänään on taas sellainen päivä, kun turhautuminen järjestelmiin ja omaan keskeneräisyyteen vaatii avautumista; rumasti rutisevaa ärräpäätä, kun mikään ei toimi ja loputonta taivastelua, kun en ole osannut vieläkään kurvata kuoppaisilta sivupoluilta sille oikealle valtatielle.

Ongelmakseni koulun penkillä on muodostunut hätäisyys ja turhautuminen. Ensimmäinen opintopaikkani oli opintojen suuntautumisen suhteen aivan oikea, mutta koulun haparoiva opintosuunnitelma ja epämääräiset opettajat aiheuttivat stressiä, ja lopetin leikin sikseen. Reilu vuosi sujuikin sitten töiden merkeissä, kunnes omatunnon painaessa liikaa, hain 'johonkin varmaan' kouluun harkitsematta seurauksia sen enempää. Rima oli alhaalla ja opintolinja väärä.

Niinpä tuskailen nyt neljättä vuotta samassa jamassa, kuluttaen (lähes) kaiken energiani pakosuunnitelmiin. Ei kovinkaan tuloksellista? Voisin olla jo valmis ja uusilla urilla, jos olisin keskittynyt yhteen asiaan kerrallaan ja tehnyt paskaduunit niinkuin muutkin, mutta eih . . Tämä tyttö kiukuttelee karkkikaupan lattialla aina, kun on mahdollisuus. Vää-vää, mut kun mä haluun.

Kelpaamattomuuden tunne on musertava, kun epävarma nuori hakee haparoiden kouluihin, jonne ei tietystikään pääse. Omalla kohdallani jo yrittämisen työläys sai antamaan periksi; kävin pääsykokeissa ylimielisellä asenteella, etten edes yritä tosissani . . kun en mä ees haluis tänne . . tai silleen . . Helpointahan on ollut kävellä ovesta ulos ja unohtaa taas hetkeksi toiveet, paineet, tavoitteet ja epätoivo.

Katsoessani aamulla peiliin, näen useimmiten 60 kiloa hidastustöyssyjä . . Tiedän, että lopulta olen vastuussa tekemisistäni vain itselleni, ja edelleen asenteeni on kuin kiukuttelevalla uhmaikäisellä! Eikö olisi jo aika tajuta . . kuinka edetä tiedostamisen tasolta oikeisiin hengitystekniikoihin, oppia suhtautumaan vastoinkäymisiin mahdollisuuksina . . ? Argh! Niin-niin, usko itseesi, etene  suunnitelmallisesti ja sinnikkäästi . . Kyllä-kyllä, onnistuu ehkäpä joka kolmas päivä.

Aion muistaa jatkossa paremmin kuitenkin seuraavan ohjeen: ÄLÄ ANNA PERIKSI, vaikka repsahtelisitkin sivupoluille, jotka eivät veisi minnekään!

Jo helpotti, kiitos :)

Hyvä ystäväni perusteli minulle tässä jonkin aikaa sitten varsin vakuuttavasti, miksei ufoja nyt vaan ole olemassa . . vielä. Huvittavaa oli se, että ystäväni oli aidosti harmissaan, kun tieteelliset faktat olivat niin järeitä, että hänenkin täytyi myöntää ufojen epätodennäköisyys.

Se, miten asian ymmärsin, kyseessä on Stephen Hawkingsin koulukunnan teoria alkuräjähdyksestä ja siitä, että olemme toisen tai kolmannen sukupolven aurinkokuntalaisia. Käytännössä elämä on mahdollista vain samankaltaisissa aurinkokunnissa kuin omamme, koska ensimmäisen sukupolven aurinkokunnissa planeetat ovat vielä aurinkojen ruokaa.

Jos olemme kaikki lähtöisin samasta räjähdyspisteestä, matka toisen ja kolmannen sukupolven aurinkokuntiin on pit-kä. Koska olemme olleet samalla lähtöviivalla kaltaisiemme aurinkokuntien kanssa, elämänmuodot vastaavanlaisissa olosuhteissa eivät ole vielä ehtineet sille tasolle, että aikaa aika lailla vievä tutkimusmatkailu olisi ehtinyt tänne asti . . Paitsi madonreikiä käyttämällä (!)

Ajan Lyhyt Historia on muuten mainio kirja, joka pitäisi käydä läpi ainakin lukioissa. Ja kyllä pieni tiedematkailu kannattaa omallakin ajalla vaikka laiturin nokassa. Omien pikkumurheiden keskellä kun on joskus vapauttavaa pohtia hiukan isompiakin asioita, tekee hyvää herneaivoille ja napanöyhdälle

En voinut kuitenkaan olla olematta huonolla tuulella, kun kävin katsomassa Spielbergin Maailmojen Sodan. Maailmojen Sodassahan ei tietystikään ole kyse enää tieteestä vaan  yhdestä legendaarisimmista aikuisten sadusta. Orson Welles onnistui aikoinaan pelottelemaan hyväuskoiset radiokuuntelijat KAUHUSTA KANKEIKSI. Muistan myös lapsena nähneeni brittiläisen (?) tv-sarjan Tripolien Kaupunki, joka teki minuun suuren vaikutuksen uskottavilla (ihmis)rooleilla ja omanlaisella tunnelmallaan.

Spielberg ei vakuuttanut tällä kertaa. Kliseisesti, kömpelösti ja jopa huvittavasti etenevä War of The Worldsin yksi heikoimmista lenkeistä oli lammasmaiset ihmisjoukot, jotka ajoittain vaikuttivat enemmänkin zombeilta kuin oikeilta ihmisiltä. Steriiliyys ja laskelmoivuus vievät liian usein ison luokan leffoista fiiliksen. Mut hei, Tompan nahkarotsi oli ihan kool.

Ruokatauko! Ajatus harhailee, kun olen nälkäinen . .

Ihan kuin päivä olisi hiukan aurinkoisempi, kun klikkasin LUO BLOGI -nappulaa. Tätä 'päiväkirjakokeilua' en olisi varmastikaan tehnyt omalla ajallani, mutta hiljaisen työpäivän ohessa on pakko näprätä jotain, jotta pysyn hereillä. Huom. itsesensuurin tiukkana harjoittajana tämä on jotain todella villiä.

Idea omasta paikasta sähkölangalla ei tullut sattumalta. Olen jo reilun vuoden ajan seurannut erään kolmikymppisen naisen kommentteja ajankohtaisista asioista ja omakohtaisista kokemuksista kirjailijana ja käsikirjoittajana. Kyseessä on tietysti blogien Tirlittan, Katri Manninen. Katrin avointa ja rehellistä tilitystä on ollut mukava seurata. Onhan se jo jonkin asteista terapiaa, kun elämässään hyvin menestyvä nainen kertoo miten epävarmaa elämä joskus voi olla. Pitää vain jatkaa yrittämistä ja tehdä kokeiluja, jotta oppisi oikeasti jotain.